Mitä opimme 1970-luvun öljykriisistä?

Kirjoittaja: Mervi Ahola

Mervi Ahola

Energiatehokkuustoimet saivat vauhtia 1970-luvun öljykriisistä. Niiden sanotaan aiheuttaneen sisäilmaongelmia monilla eri tavoilla. Öljykriisin aikaan lyhyellä aikavälillä eniten ongelmia aiheutettiin väärin toteutetulla lisäeristämisellä, tuulettuvien alapohjien tuuletuksen heikentämisellä ja korvausilmareittien tukkimisella. Nyt uuden energiakriisin kynnyksellä onkin syytä pohtia, miten voimme ottaa opiksi menneestä.

Tuulettuvat alapohjat eli rossipohjat olivat yleisiä rakennuksissa 1970-luvulla. Tuulettuva alapohja nimensä mukaan tarkoittaa, että alapohjan täytyy tuulettua, jotta kosteus ei pääse tekemään tuhojaan puisiin alapohjarakenteisiin. Tätä varten tuon ajan tuulettuvissa alapohjissa oli reunoilla tuuletusluukut. Energian säästämiseksi tuuletusluukkuja suljettiin, mikä aiheutti mm. mikrobi- ja lattiasieniongelmia. Vaikka uudemmissa tuulettuvissa alapohjissa on käytetty betoniontelolaattoja, alapohjan tuuletus on yhä tärkeää.

Talvella sisätiloissa vetoisuus kertoo, missä on lämmönhukkaa. 1970-luvulla taloissa on pääsääntöisesti ollut painovoimainen ilmanvaihto, jota ovat tehostaneet tulisijojen käyttö ja ikkunatuuletus. Korvausilmaa on tullut korvausilmaluukkujen ja -venttiilien sekä epätiiviiden rakenteiden kautta. Energiansäästön nimissä näitä tukittiin, minkä seurauksena ilmanvaihtuvuus heikkeni ja korvausilma tuli epäsuotuisista kohdista ja toi mukanaan erilaisia epäpuhtauksia. Samaan aikaan asunnoissa asuntojen sisällä käytettävän veden määrä lisääntyi, mikä yhdessä puutteellisen ilmanvaihtuvuuden kanssa lisäsi sisäilman kosteutta ja aiheutti kosteuden tiivistymistä kylmiin pintoihin. Sisäilman lämpötilan alentaminen talviaikaan lisäsi tätä ongelmaa.

Samaan aikaan 1970-luvulla rakentaminen teollistui ja käyttöön otettiin kerroksellisia rakenteita. Rakenteisiin lisätyn höyrynsulkumuovin ja rakenteiden tiivistystoimien vuoksi on syntynyt termi ’muovipussitalo’. Kuka nyt haluaisi asua muovipussissa? Tai kyllähän kaikki tietävät, mitä leivälle tapahtuu, kun sitä säilytetään muovipussissa. Nämä mielikuvat ja nykypäivän höyrynsulullinen ilmatiivis rakentaminen eivät vastaa toisiaan, sillä nykyisin ymmärretään paremmin ilmanvaihdon tärkeys. Edelleen meillä on paljon asuntoja, joissa korvausilman saanti on puutteellista. 1980-luvulla on rakennettu asuntoja, joihin näitä ’energiaa hukkaavia korvausilmaventtiileitä tai -luukkuja’ ei ole rakennusvaiheessa laitettu alun perinkään. Sen sijaan ilmanvaihtoa on tehostettu korvaamalla painovoimainen ilmanvaihto koneellisella poistolla. Nämä yhdessä lisäävät epäpuhtauksien kulkeutumista maaperästä ja rakenteista. Nykyisin yleistynyt koneellinen tulo-poisto-ilmanvaihto huolehtii riittävästä ilman vaihtuvuudesta varsin energiatehokkaasti. Sitäkään ei saa jättää oman onnensa nojaan, vaan sitä on muistettava huoltaa säännöllisesti, kuten monia muitakin asioita rakennuksissa.

Rakennukset eivät olleet kovinkaan hyvin lämpöä eristäviä 1970-luvulla, jos verrataan nykyrakentamiseen. Öljykriisin myötä olemassa olevia rakennuksia alettiin lisälämmöneristämään, ja vuonna 1976 uusille rakennuksille tuli ensimmäiset määräykset rakenteiden lämmönläpäisevyydelle. Lisälämmöneristämisessä piilee riski, jos rakenteen kosteusteknistä toimivuutta ei tarkastella rakenteen muuttuessa. Näitä virheitä tehtiin öljykriisin aikoihin, mutta valitettavasti niitä on tehty myös sen jälkeen. Helpointa lisäeristeen lisääminen on rakenteen sisäpuolelle, mutta se on yleensä se riskialttein tapa ja vaatii erityisen huolellisen kosteusteknisen tarkastelun. Vastaavaa riskiä lisäävät ulkoseinille asennettavat kiintokalusteet ja muut lämpöä eristävät elementit, kuten paksut verhot. Viime viikolla tuli vastaan mainos, jossa lämpöverhoilla tarjottiin mahdollisia säästöjä lämmityskuluissa. Tässäkin piilee riski kosteuden tiivistymiseen verhon takana varsinkin, jos samalla alennetaan reilusti sisäilman lämpötilaa.

Asuinrakennusten energiankulutuksesta lämmitykseen kuluu noin 2/3 (Lähde: Tilastokeskus), minkä vuoksi todella on merkitystä, mihin tasoon huonelämpötila asetetaan. Sisäilman lämpötilan alentaminen on yleensä nopea ja helppo toimenpide energialaskun pienentämiseen, mutta tässäkin kannattaa pitää maltti mukana.

1970-luvulla rakentamiseen tuotiin sisäilman kannalta riskialttiita rakenteita ja materiaaleja, jotka eivät itsessään liittyneet energiatehokkuuden parantamiseen. Näitä olivat mm. tasakatot ja valesokkelirakenteet. Voisiko näiden riskirakenteiden yleistymisen ajallinen yhteys öljykriisiin saattanut lisätä mielikuvaa, että energiantehokkuuden parantaminen lisää sisäilmaongelmia?

Hyvä energiatehokkuus ja hyvä sisäilma ovat asioita, jotka ajoittain asetetaan vastakkain. Itse näen, että hyvä sisäilma tulee varmistaa järkevällä energiankäytöllä. Rakennuksissa energiaa käytetään, jotta luotaisiin hyvät olosuhteet sen käyttäjille. Mikään energiankäyttö ei ole tehokasta, jos olosuhteissa on merkittäviä puutteita.

Energiaa voidaan säästää monilla tavoilla, jotka eivät aiheuta riskiä rakenteille tai sisäilman laaduille, joten niistä on hyvä aloittaa. Yksi näistä on lämpimän veden käytön vähentäminen. Muistathan lastata pinnat suihkun jälkeen, se auttaa rakenteita kuivumaan nopeammin ja säästää energiaa, sillä veden haihtuminen sitoo energiaa.

Pää kylmänä ja malttia myös energiansäästötoimissa!

1. Varmista tuulettuvan alapohjan tuuletuksen toimivuus.

2. Varmista riittävä ilmanvaihtuvuus ja korvausilman saanti. – Asunnoissa ilmanvaihdon tulee olla aina toiminnassa.

3. Selvitä lisälämmöneristyksen vaikutus rakenteen kosteustekniseen toimivuuteen ennen lisälämmöneristämistä. – Sisäpuolisessa lisälämmöneristämisessä piilee riskejä.

4. Laske sisätilojen lämpötilaa maltilla. Hyvä lämpötila on 20–22 astetta, mutta lämpötilan voi laskea asuintiloissa turvallisin mielin aina 18 asteeseen.

Mervi Ahola
Toiminnanjohtaja
Sisäilmayhdistys ry

Julkaistu: 12/2022